Uusi bussikuski opettelee ammatin tavoille ja tarkkailee kaupunkia ison tuulilasin takaa.


Tunnustuksia

Olen myöhässä. Tai siis minä en ole, vaan kuljettamani paikallisliikenteen bussi ja sen matkustajat.

Edessäni iltapäiväruuhkassa matelee kaistaviivoja maalaava työkone, takanani seisoo kymmenien autojen jono. Ohittamisen estää vastaantuleva liikenne.

Tien toiselta puolelta pysäkiltä tuijotetaan epäuskoisesti: onko tuo se bussi, jota me odotamme? On se. Nyt ei kuljettajan parane iloisesti morjestaa. Lasken, että jos kaistamaalari ajaa sivuun lähestyvässä levennyksessä, myöhästyn seuraavasta lähdöstä kymmenen minuuttia.

Kokeneet kuljettajat ovat neuvoneet unohtamaan kiireen kaikissa tilanteissa. Soitan kuitenkin päivystäjälle ja kysyn ohjeita. Kuuluu tietokoneen naputusta ja lakoninen vastaus: ”Älä hätäile, kyllä sä sen loppuvuoron aikana kiinni ajat.”

Myöhemmin illalla syön kaikessa rauhassa eväitä päätepysäkillä, kuuntelen lintujen laulua ja odotan, että joko kohta pääsisi ajamaan viimeisen lenkin.

Olen tainnut oppia jotain.

****

Puoli vuotta myöhemmin olen ollut myöhässä monta kertaa. Olen keski-ikäinen ammatinvaihtaja, keskisuuren suomalaisen kaupungin paikallisliikenteen kuljettaja eli katurikuski, nippa nappa ensimmäisen talvensa ratin takana selättänyt.

Aloitan samalla tunnustuksella, jonka tein linja-autonkuljettajan ammattitutkintoa edeltäneessä haastattelussa: en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut autoista, moottoreista tai tekniikasta. Edellisen yli 20-vuotisen työurani pakersin sisäsiistissä hommassa lähinnä tietokonetta näpräten. Hyvä kun polttimon osaan vaihtaa, nykyautoissa en edes sitä. Jakopäänhihnan itse omaan autoonsa vaihtava on mielestäni kovempi tekijä kuin Nasan astronautti.

Autolla ajamisesta olen aina tykännyt. Ehkä se ajamisen palo paistoi läpi ja pääsin koulutukseen.

Tekninen tietämättömyys ei tietenkään ole eduksi ammatikseen ajavalle, joten olen kysellyt ja yhä kyselen rasittavuuteen asti: mikä tuo on, mistä tämä ääni tulee, miksi kojelaudassa palaa jokin tuntematon valo, minne on piilotettu öljytikku, miksi ovi ei mene kiinni?

Vastauksen ja apua olen aina saanut muilta kuljettajilta, huoltomiehiltä ja viime kädessä päivystäjältä. Yleensä vika on ollut ikioma: unohdus, kömmähdys tai silkka tietämättömyys. Niitä seuranneet nolouden tunteet ovat haihtuneet viimeistään kun olen kohdannut seuraavan, sillä hetkellä mielestäni käsittämättömän, jonkun kieron insinöörin piruuttaan asettaman teknisen ansan. Tuorein nolo tilanne heittää edellisen taka-alalle.

Kokenut kuski sanoi, että häkellyttäviä tilanteita voi tulla vastaan kymmenienkin ajovuosien jälkeen. Nojaan siihen.

****

Seuraa toinen tunnustus.

En uskonut, että ikinä ajaisin ammatikseni linja-autoa.

Opiskeluaikana olin kehno kuski. Aikaisemmin olin ajanut vain henkilöautoa, joten jo C-kortin eli kuorma-autokortin hankkiminen oli jäätävä kokemus. Puhumattakaan ensimmäisistä hetkistä linja-auton ratissa. Pitkän auton mittojen hahmottaminen tuntui ylivoimaiselta.

Vielä inssiajosta selvittyäni ja linja-autokortin saatuani olin varma, että nyt löytyi viranomaisten valvontaseulasta aukko.

Opintoihin pakollisena kuuluva työhöntutustumisjakso käänsi pääni. Tai oikeastaan kuskit käänsivät.

Työharjoittelu etenee siten, että vakituinen kuljettaja perehdyttää harjoittelijan normaalissa linjaliikenteessä. He siinä takana oikealla istuneet työhönohjaani olivat kylmähermoisia ammattilaisia, jotka osasivat vääntää rautalangasta ja vetää oikeista naruista.

Kävi niin, että alun takkuilun jälkeen koukutuin sekä ajamiseen että asiakaspalveluun. Eniten yllätyin itse.

Ehkä se on luonnekysymys. Vaikka palautteen perusteella ajotapani on rauhallinen, luonteeltani olen kärsimätön. Kaltaiselleni katurin ajaminen on luontevaa: koko ajan on jotain tekemistä.

****

Kun vauhtiin päästiin niin tässä vielä kolmas tunnustus.

Linja-auton isosta tuulilasista näkee hyvin. Aamuvuorossa kaupunki herää ja iltavuoron päätteeksi se painuu pehkuihin.

En yritä romantisoida, työtähän tämä vain on ja huonoja päiviä tulee väistämättä. Vaikeuksilla on taipumus kasaantua yhdelle vuorolle: kaikki asiakkaat eivät ole ystävällisiä, keli on karmea, ruuhkat epätoivoisia ja kojelaudan varoitusvärit muistuttavat nuoruuden disco-illoista.

Jotain viehättävää tässä kaupungin vuorokausirytmin seuraamisessa silti on. Uskon, että kerrottavaa riittää. Vastahan ehdin vain sivuta keskeisintä tekijää: matkustajaa.

Poiketkaapa kyytiin!