Uusi kuljettaja opettelee ammatin tavoille ja tarkkailee kaupunkia ison tuulilasin takaa.

 

Pitkiä päiviä ja raakaa faktaa

Oletteko joskus iltapäivällä töistä palatessanne pohtineet, onko tuo linja-autonkuljettaja sama kuin aamulla puoli kuusi?

Luultavasti on. Kuljettajan päivä on usein pitkä, eikä se rajoitu vain ratin vääntämiseen.

En juuri tiedä muiden katurikuljettajien taktiikoista, mutta oma arkinen työpäiväni menee tiivistäen jotakuinkin seuraavasti.

Aamuvuorossa kello soi kotona neljän-viiden aikaan. Nopea aamupala ja suihku. Siitä rivakasti varikolle, josta raharepun ja ajo-ohjelman nouto. Auton lähtötarkastuksen jälkeen linjalle, jossa noin 3-5 tuntia ajoa, tauko ja 3-5 tuntia ajoa. Vuoron lopuksi auton luovutus iltavuorolaiselle, paluu vaihtoautolla varikolle, tilitys ja kotiin.

Tyypillinen iltavuoro puolestaan alkaa iltapäivällä kahden-kolmen aikaan. Silloin hypätään valmiiseen pöytään eli jatketaan aamuvuorolaisen tuomalla autolla. Vuoro päättyy viimeistään puolenyön jälkeen. Auto ajetaan tankkauksen ja pesun jälkeen varikon talliin. Lopuksi tilitetään kassa. Suurin piirtein näin, järjestys voi vähän vaihdella.

Kuulostaa simppeliltä ja rennon rutiininomaiselta, ja sitä se parhaimmillaan onkin. Aina ei ole. Ruuhkat, hankalat matkustajat, omat mokat ja joskus tekniset ongelmat tuntuvat merkillisesti tiivistyvän yhteen ja samaan hetkeen.

Välillä voi olla vähän tylsääkin. Alussa sitä toivoi, että olisi kerrankin vähän rauhallisempi aamuvuoro. Nyt kilometrejä on takana sen verran, että oikein rauhallisen vuoron aikana alkaa toivoa lisää matkustajia – aika kuluu aina jouhevammin, kun on vähän tekemistä.

Vaihtelua työssä piisaa ainakin omaan makuuni riittävästi. Pitkien päivien vastapainoksi tulee lyhyempiä vuoroja, jolloin ajellaan esimerkiksi taukoajoja eli päästetään linjan varsinainen kuski ruokatunnille.

Varallaolovuoroissa taas eteen voi tulla mitä tahansa: pikalähtö linjalle, vara-auton viemistä ja varsinaisen tuomista, autojen siirtelyä, muita keikkoja taivaan ja maan väliltä tai sitten ihan vain kahdeksan tuntia ajan tappamista ja läppää työkavereiden kanssa, jos heitä sattuu paikalla olemaan.

Tällaista siis katuripuolella vajaan vuoden kokemuksella. Varmasti vastaan tulee paljon muutakin. Kaukopuolella on tietysti omat metkunsa, niitä olen seurannut vain sivusta. Yhteistä ovat ainakin pitkät päivät, lähdöt kukonlaulun aikaan ja vastaavasti myöhäiset lopetukset. Ja aika usein myös kiire.

***

Sitten kuumottavaan aiheeseen eli henkilökohtaiseen ajotaparaporttiin.

Firman uudemmissa katureissa on AC Panther ajotietokone, joka seuraa erittäin tarkasti kuljettajan tekemisiä liikenteessä. Se on nyt otettu aktiivikäyttöön.

Seurannassa ovat muiden muassa ylinopeudet, voimakkaat jarrutukset, kulutus ja sivuttaisliikkeet. Kunkin kuljettajan tuloksia verrataan sekä kaikkien että parhaiden kuljettajien tuloksiin. Grafiikan niin kutsuttu vihreän ajon osuus osoittaa jäätävästi oman tason.

Tulokset pysyvät omassa ja esimiesten tiedossa. Omiani avaan nyt vähän.

Ensimmäiset ajotaparaporttini olivat pysäyttäviä. Kävi kuten suomalaiselle (mies)autoilijalle tapaa käydä: käsitykseni omasta ajotavasta oli harhainen.

Maaliskuisessa blogissani kuvasin itseäni rauhalliseksi kuljettajaksi. Ajotaparaportti osoitti, että kirjoitin puutaheinää. Olin ajanut ylinopeuksia selvästi enemmän kuin kuljettajat keskimäärin. Luulin myös tietäväni jotain taloudellisesta ajamisesta, mutta keskikulutukseni oli korkea ja turhia tyhjäkäyntejä törkeän paljon.

Voisin yrittää selittää tulosta kokemattomuudella, rookie-kuljettajan tietämättömyydellä ja ensimmäisen talven haasteilla. Löysät housussa se on kuitenkin turhaa.

Yhden direktiivin mukaisen koulutuspäivän jälkeen ajotapani oli petraantunut. Tämä kertoo enemmän luterilaisesta kasvatuksesta kuin oppimiskyvystä. Ja tietty siitä, että nyt sitä on tarkasti perillä seurattavista osa-alueista.

***

Kuljettajan ajotavan seuraaminen näin tarkasti on uutta ja jopa kumouksellista. Ratin takana takaraivoon voi hiipiä tunne, että siellä se isoveli niskan takana kyttää jokaista väärää liikettä. Kukas meistä sellaista kaipaa? Ja väistämättä syntyy psykologisesti haastavia tilanteita: kun on muutenkin jäänyt aikataulusta ja noudattaa orjallisesti kolmenkympin rajoitusta autiolla tiellä, olo on kuin rajoittimen hidastamalla Kimi Räikkösellä varikkosuoralla – kärki karkaa ja podiumpaikka jää haaveeksi (lue: taas saavutaan myöhässä pysäkille, jossa odottaa joukko kireitä matkustajia).

Kolikon toinen puoli liittyy tietysti turvallisuuteen ja matkustamismukavuuteen. Paha niitä vastaan on pullikoida. Haittaa tuskin on siitäkään, jos kuljettaja ajaa taloudellisesti ja ekologisesti. Ensimmäisestä tykkää työnantaja ja jälkimmäisestä luonto.

***

Itse olen aina hangoitellut kaikenlaista teknologista hössötystä vastaan, mutta tällä kertaa olen valmis kääntämään takkia. Seuranta tarjoaa pätevät työkalut oman ajotavan kehittämiseksi, ja sataahan se myös kuljettajan laariin. Kärjistäen: kärttyisän matkustajan palautteen mummoja kaatavasta ajotyylistä voi tarkistaa muutamalla hiiren painalluksella. Toisin sanoen seuranta parantaa myös kuljettajan oikeusturvaa.

Jos nyt oikein olen tulkinnut, pienen tai ei ehkä niin pienenkään kakistelun jälkeen suurin osa kuljettajista on suhtautunut ajotaparaportteihin varovaisen positiivisesti ja rennosti.

***

Kesä alkoi. Se on monella tapaa kuljettajan parasta aikaa: aamujen ja iltapäivien matkustajapiikit helpottuvat, kun koululaiset ja osa työmatkalaisista lomailevat. Aamut ja illat ovat valoisia, ja se paistaa matkustajienkin naamoista.

Seuraavalla kerralla aionkin pohtia vuodenaikoja ja ajan kulumista sekä muuta liikennettä, niitä kun on hyvä tarkkailla ratin ja ison tuulilasin takaa.

Poiketkaapa taas kyytiin!

Klikkaa tästä nähdäksesi vanhemmat kirjoitukset