Uusi kuljettaja opettelee ammatin tavoille ja tarkkailee kaupunkia ison tuulilasin takaa.


Painajainen linjalla (30.8.2017)

 

Aamun ensimmäinen matkustaja maksaa matkansa viiden sentin kolikoilla, sillä ”eiks kuskit tarvii pikkukolikoita”. Kiitän kohteliaasti, sarkasmi on herkkä laji.

Seuraavalta pysäkiltä kyytiin nouseva salkkumies valittaa, että bussi on minuutin myöhässä, hän voi myöhästyä junasta ja kukas sen sitten korvaa. Muistutan joukkoliikenteen luonteesta. Kaveri maksaa viisikymppisellä, matelee takapenkille ja selvittää kovaan ääneen, että auto on huollossa, ei kai tässä muuten bussilla kuljettaisi.

***

Kolmannelta pysäkiltä poimin kyytiin äidin, lastenvaunut, kaksi alle alakouluikäistä ja saksanpaimenkoiran, joka kuulemma on tottunut matkustaja. Koira ulisee kovaan ääneen, ehkä se nauttii niin paljon bussikyydistä. Lapset painivat ikkunapaikasta.

Auto täyttyy äärimmilleen arkiaamun kulkijoista, osa matkustajista joutuu seisomaan. Aamuruuhka tukkii tien ja alan jäädä aikataulusta. Seison punaisissa kaikissa liikennevaloissa.

Matkustaja koputtaa olkapäätä ja tiedustelee, onko linjan reitti muuttunut. Tajuan kääntyneeni väärään suuntaan. Ilmoitan erheestä matkustajille ja pohdin sopivaa kääntöpaikkaa. Sehän on lähellä, kilometrin päässä. Sieltä kun ehtii takaisin olen enää vartin myöhässä. Vastaan tulevan katurin kuljettaja vilkuttaa iloisesti tajutessaan, että ajan väärään suuntaan. Palatessa seison kaikissa samoissa liikennevaloissa kuin tullessa.

***

Keli muuttuu äkkiä, alkaa vihmoa räntää. Lapsi kirkuu vaunuissa ja koira ulvoo, nyt se kai kuvittelee olevansa taustalaulaja.

Matkustaja kailottaa matkapuhelimeen, viikonloppu on ollut railakas ja tässä on sopiva hetki päivittää kaveri sekä samalla kanssamatkustajat: Ajattele mä oon hei bussissa ja tää ajoi äsken väärään suuntaan!

Autoon nousee puolenkymmentä iloisesti hymyilevää japanilaisturistia. Tarkistan peilistä onko kravattini väärin päin tai naamassani jäänteitä hammastahnasta. Kesken matkan yksi japanilaisista tulee, pyytää kumarrellen anteeksi, levittää eteeni kartan ja näyttää siitä kulttuurikohdetta. Selitän tankeroenglannilla, että tämä bussi ei mene lähellekään sitä, teidän kannattaisi jäädä pois ja hypätä seuraavaan bussiin. Japanilainen kiittää, kumartaa, hymyilee ja palaa paikalleen. Seuraa tiivistä keskustelua ja kikatusta. Päätän hakeutua työväenopiston japanin kurssille.

***

Arvokkaan oloinen rouva heilauttaa kättä pysäkiltä. Kaarran eteen ja avaan oven, mutta rouva kertoo vain pysäyttäneensä auton kysyäkseen toisen linjan aikataulusta. Kaivan tiedon ja toivotan aurinkoista päivää.

Jossain vaiheessa aamupäivää taakse istuu mies, joka kertoo seikkaperäisesti kokemuksiaan ulkomaiden linja-autoliikenteestä. Been there, seen much. Saisivat tässäkin kylässä ottaa mallia. Halvempaakin siellä on, ja tietääkös kuljettaja että tämäkin bussi on nyt vartin myöhässä.

Tauolla kaadan kahvit paidalle. Piilotan tahrat pukemalla villapaidan. Koko iltapäivän hikoilen kuin suolakaivoksessa. Olen myöhässä, jäähdytysnesteen varoitusääni piippaa, matkustajat ovat pahalla tuulella, keli on surkea eikä vuoro tunnu loppuvan koskaan.

***

Kello herättää työpäivään aamuneljältä. Matkalla varikolle hämmästelen mitä kaikkea yhteen painajaiseen mahtuu.

Aamun ensimmäinen matkustaja maksaa matkansa tasarahalla ja toivottaa hyvää huomenta.

***

Oikeasti tuollaista painajaismaista sumaa ei osu koskaan kohdalle.

En ole kyydinnyt ulvovaa saksanpaimenkoiraa enkä tavannut koppavaa automiestä. Juttuja moisista olen kyllä kuullut.

Säästöpossunsa tyhjentäneitä tai viidenkympin setelillä maksavia tulee kyytiin silloin tällöin. Aina niistä selviää. Pari kertaa olen ajanut väärään suuntaan tai väärälle pysäkille. Ja kerran tosiaan kävi niin, että pysäkiltä heilautettiin kättä ja heilauttaja vain kyseli toisen linjan aikatauluista (jotka siis ovat siinä pysäkkikatoksen seinässä). Mutta mikäs siinä – palveluammattissahan tässä ollaan.

Vuoden ajokokemuksella kehtaan väittää, että katurikuljettajan homma on enimmäkseen arkista ja rauhallista hommaa. Poikkeustilanteet jäävät mieleen yksinkertaisesti siksi, että ne ovat todella harvinaisia. Yleensä ne tarjoavat arjen komiikkaa, joka naurattaa viimeistään jälkikäteen.

Ehkä koko vuoden noloin hetki osui ajaessani vapaa-aikana henkilöautoa. Laitoin vaistomaisesti vilkun päälle, kun edessä olevalla pysäkillä seisoi porukkaa.

Myönnettäköön, että muutaman kerran ajaminen on tunkenut uniin. Niissä olen yleensä epätoivoisesti myöhässä.

***

Päällimmäiseksi vuodesta jäi tunne, että se kului järkyttävän nopeasti, ikään kuin vuodenajat olisivat olleet lyhyempiä kuin aikaisemmin. Tästä ajan nopeasta viilettämisestä olen jaaritellut aikaisemminkin, joten ei siitä sen enempää. Ihmettelenpä vain.

Toisekseen tunnustan, että olen tykästynyt tähän hommaan. Ja tiedän, etten ole ainoa. Epäilen, että ajaminen kehittää jonkin sortin riippuvuuden.

Totta kai työ on välillä rankkaa ja stressaavaa. Pitkien päivien ja työputkien vastapainoksi tulee kuitenkin niin rauhallisia päiviä ja iltoja, että niitä nippa nappa kehtaa työpäiviksi kutsua.

Työyhteisö on värikäs, avulias ja huumorintajuinen. Myös matkustajat muodostavat jonkinlaisen yhtenäisen joukon, joka epäilemättä kuvastaa tiettyä osaa koko yhteiskunnasta. Lyhyesti sanottuna meitä on moneksi.

***

Katurikuljettajan hommassa on oma omituinen viehätyksensä: hyvin aikaiset aamuvuorot ja erittäin myöhään yöhön venyvät iltavuorot heittävät kuljettajan jonkin sortin sivustaseuraajaksi – siitä isosta tuulilasista tosiaan näkee hyvin. Tästä syntyi ajatus tähän blogiin.

Enempää en aiheesta ammenna. Kiitän mielenkiinnosta ja toivotan hyvää alkanutta syksyä! Tavataan linjalla!

 

 

Klikkaa tästä nähdäksesi vanhemmat kirjoitukset