Uusi kuljettaja opettelee ammatin tavoille ja tarkkailee kaupunkia ison tuulilasin takaa.

 

Paikasta A paikkaan B

Millaisia me linja-autonkuljettajat olemme?

Wikipedia kertoo meidän ajavan työksemme linja-autoa paikasta A paikkaan B. Meitä on noin 15 000.

Mitäpä tuohon on lisäämistä?

Yritän nyt kuitenkin.

***

Voin puhua vain omasta lyhyestä kokemuksestani: kuljettajat ovat keskimäärin rentoa, huumorintajuista ja avuliasta porukkaa.

On miehiä, naisia, nuoria ja vanhempia. Lunttasin netistä ja totesin, että ikärakenne on vinksallaan. Keski-ikä huitelee 50 vuoden kieppeillä, ja useampi kuin joka kymmenes kuljettaja on yli 60-vuotias. Eläköityminen vilkastuttaa työmarkkinoita.

Ulkomaalaistaustaisia kuljettajia on suhteellisen paljon, pääkaupunkiseudulla heitä on lähes puolet. Sitä ei selitä oikeastaan mikään muu kuin se, että ammatti ei kiinnosta kantasuomalaisia. Kuljetusalan opiskelijoistakin useimmat hakeutuvat tavarankuljetustöihin, vaikka niissä lähtöpalkka on pienempi. Kaikki eivät innostu asiakaspalvelusta.

Selvä rintamalinja kulkee paikallis- ja kaukoliikennekuljettajien välissä. Vannoutuneimmat katurikuskit eivät kuuna päivänä haluaisi lähteä kaukopuolelle ja päinvastoin. Jotkut ajavat molempia.

Kuljettajia yhdistää EU-direktiivin määräämä laki ammattipätevydestä. Ilman koulutusta ja pelkällä kortilla ei enää rattiin pääse. Nuhteeton ajohistoria on tietysti yksi oleellinen vaatimus, joka karsii koulutuksesta kuumapäät.

***

Vaatiiko katurin kuljettaminen tietynlaisen luonteen? En tiedä. Itse olen tavannut yltiösosiaalisia ja vastaavasti täysin omiin oloihinsa vetäytyviä kuljettajia.

Rauhallisuudesta ja lehmänhermoista tuskin on haittaa. Jos haluaa olla omissa oloissaan, se onnistuu helposti – eihän asiakkaiden kanssa vaihdeta kuin maksimissaan rutiininomaiset pari sanaa ja tauot voi viettää missä huvittaa.

Taas puhun vain omasta puolestani, mutta  kaltaiselleni levottomalle luonteelle työ sopii mainiosti. Tässä on jotain nurinkurista ja jopa järjenvastaista: mieli rauhoittuu, kun maisema ja matkustajat vaihtuvat ja koko ajan on jotain tekemistä. Aika vierii eri tavalla kuin vaikkapa auton kyydissä istuessa. Viiden tunnin setti hektisellä linjalla näyttää paperilla rankalta, mutta ratissa se usein hujahtaa.

Tämä ei ole vain oma kokemukseni. Moni kokenut katurikuljettaja on puhunut samasta, omituisesta ajan nopeasta kulumisesta. Vastikään eläkkeelle jäänyt kuljettaja hämmästeli kuinka äkkiä siellä ratissa hurahti parikymmentä vuotta.

Linjoissa voi olla suuria eroja. Toiset tykkäävät ajaa rauhallisia ja pidempiä linjoja, jotkut viihtyvät sähäköillä ja kiireisillä linjoilla. Kai sekin on pohjimmiltaan luonnekysymys.

***

En nyt halua millään tavalla hehkuttaa katurikuljettajan työtä. Ammatti ei ole erityisen arvostettu, palkka ei päätä huimaa, aikataulut ovat kireitä, päivät venyvät usein todella pitkiksi, vuorotyö kuluttaa ja voi sotkea unirytmiä. Varmasti on niitäkin kuljettajia, jotka ovat työhönsä lopen kyllästyneitä ja uupuneita. Minuakin on varoiteltu, että kyllä se jossain vaiheessa alkaa tökkiä.

Toistaiseksi olen ollut siinä mielessä onnekas, että en ole kärsinyt nukkumisvaikeuksista. Aamuvuoroviikkojen herätykset neljän viiden aikaan ovat sen verran tehokkaita, että nukun kuin tukki myös iltavuoroviikoilla. Monet kuljettajat ovat päätyneet ajamaan pelkästään aamu- tai iltavuoroa.

Uskallan kuitenkin väittää, että valtaosa kuljettajista  viihtyy työssään. Hyviä puolia on enemmän kuin huonoja. Eipä tarvitse istua palavereissa tai kantaa töitä kotiin. Vapaa-aika alkaa samalla sekunnilla, kun sulkee tallin ovet.

Onnistuneiksi mainostetut robottibussikokeilut pakottavat miettimään, odottaako alaa suurin murros ikinä. Muutama vuosi sitten kuskiton bussi tuntui utopialta, mutta niin vain teknologia jyrää tälläkin rintamalla – kuten kaikilla muillakin aloilla. Oletteko huomanneet, että valtakunnan päämediat julkaisevat robottien tekemiä pikku-uutisia?

Toki robottibussit ovat vielä alkutekijöissään. Turvallisuuden lisäksi mietityttää psykologinen ja sosiaalinen puoli, asiakkaan kohtaaminen. Kärjistäen: ketäs sitten haukutaan, kun bussi on myöhässä?

***

Ensimmäinen talvi katurin ratissa jää mieleen muutamista todella liukkaista keleistä. Yhden täpärän tilanteen muistan luultavasti loppuelämäni. Auto liukui jäisessä alamäessä  päin punaisia ja vältin vahingot pelkällä tuurilla. Asiakkaat eivät välttämättä huomanneet mitään. Merkillistä kuinka paljon sitä ehtii ajatella parissa sekunnissa.

Olin onnekas. Kokenut kuljettaja totesi, että työ on kohtuullisen lunkia niin kauan kun ei satu henkilövahinkoja. Pidän mielessä.

***

Seuraavalla kerralla tartun kuljettajia kuumottavaan aiheeseen eli henkilökohtaiseen ajotaparaporttiin ja avaan arkista työpäivää. Se on paljon muutakin kuin ajamista paikasta A paikkaan B.

Pysykääs kyydissä!

Klikkaa tästä nähdäksesi vanhemmat kirjoitukset