Ajopäiväkirja

Uusi kuljettaja opettelee ammatin tavoille ja tarkkailee kaupunkia ison tuulilasin takaa.

Paikasta A paikkaan B (9.5.2017)

Millaisia me linja-autonkuljettajat olemme?

Wikipedia kertoo meidän ajavan työksemme linja-autoa paikasta A paikkaan B. Meitä on noin 15 000.

Mitäpä tuohon on lisäämistä?

Yritän nyt kuitenkin.

***

Voin puhua vain omasta lyhyestä kokemuksestani: kuljettajat ovat keskimäärin rentoa, huumorintajuista ja avuliasta porukkaa.

On miehiä, naisia, nuoria ja vanhempia. Lunttasin netistä ja totesin, että ikärakenne on vinksallaan. Keski-ikä huitelee 50 vuoden kieppeillä, ja useampi kuin joka kymmenes kuljettaja on yli 60-vuotias. Eläköityminen vilkastuttaa työmarkkinoita.

Ulkomaalaistaustaisia kuljettajia on suhteellisen paljon, pääkaupunkiseudulla heitä on lähes puolet. Sitä ei selitä oikeastaan mikään muu kuin se, että ammatti ei kiinnosta kantasuomalaisia. Kuljetusalan opiskelijoistakin useimmat hakeutuvat tavarankuljetustöihin, vaikka niissä lähtöpalkka on pienempi. Kaikki eivät innostu asiakaspalvelusta.

Selvä rintamalinja kulkee paikallis- ja kaukoliikennekuljettajien välissä. Vannoutuneimmat katurikuskit eivät kuuna päivänä haluaisi lähteä kaukopuolelle ja päinvastoin. Jotkut ajavat molempia.

Kuljettajia yhdistää EU-direktiivin määräämä laki ammattipätevydestä. Ilman koulutusta ja pelkällä kortilla ei enää rattiin pääse. Nuhteeton ajohistoria on tietysti yksi oleellinen vaatimus, joka karsii koulutuksesta kuumapäät.

***

Vaatiiko katurin kuljettaminen tietynlaisen luonteen? En tiedä. Itse olen tavannut yltiösosiaalisia ja vastaavasti täysin omiin oloihinsa vetäytyviä kuljettajia.

Rauhallisuudesta ja lehmänhermoista tuskin on haittaa. Jos haluaa olla omissa oloissaan, se onnistuu helposti – eihän asiakkaiden kanssa vaihdeta kuin maksimissaan rutiininomaiset pari sanaa ja tauot voi viettää missä huvittaa.

Taas puhun vain omasta puolestani, mutta  kaltaiselleni levottomalle luonteelle työ sopii mainiosti. Tässä on jotain nurinkurista ja jopa järjenvastaista: mieli rauhoittuu, kun maisema ja matkustajat vaihtuvat ja koko ajan on jotain tekemistä. Aika vierii eri tavalla kuin vaikkapa auton kyydissä istuessa. Viiden tunnin setti hektisellä linjalla näyttää paperilla rankalta, mutta ratissa se usein hujahtaa.

Tämä ei ole vain oma kokemukseni. Moni kokenut katurikuljettaja on puhunut samasta, omituisesta ajan nopeasta kulumisesta. Vastikään eläkkeelle jäänyt kuljettaja hämmästeli kuinka äkkiä siellä ratissa hurahti parikymmentä vuotta.

Linjoissa voi olla suuria eroja. Toiset tykkäävät ajaa rauhallisia ja pidempiä linjoja, jotkut viihtyvät sähäköillä ja kiireisillä linjoilla. Kai sekin on pohjimmiltaan luonnekysymys.

***

En nyt halua millään tavalla hehkuttaa katurikuljettajan työtä. Ammatti ei ole erityisen arvostettu, palkka ei päätä huimaa, aikataulut ovat kireitä, päivät venyvät usein todella pitkiksi, vuorotyö kuluttaa ja voi sotkea unirytmiä. Varmasti on niitäkin kuljettajia, jotka ovat työhönsä lopen kyllästyneitä ja uupuneita. Minuakin on varoiteltu, että kyllä se jossain vaiheessa alkaa tökkiä.

Toistaiseksi olen ollut siinä mielessä onnekas, että en ole kärsinyt nukkumisvaikeuksista. Aamuvuoroviikkojen herätykset neljän viiden aikaan ovat sen verran tehokkaita, että nukun kuin tukki myös iltavuoroviikoilla. Monet kuljettajat ovat päätyneet ajamaan pelkästään aamu- tai iltavuoroa.

Uskallan kuitenkin väittää, että valtaosa kuljettajista  viihtyy työssään. Hyviä puolia on enemmän kuin huonoja. Eipä tarvitse istua palavereissa tai kantaa töitä kotiin. Vapaa-aika alkaa samalla sekunnilla, kun sulkee tallin ovet.

Onnistuneiksi mainostetut robottibussikokeilut pakottavat miettimään, odottaako alaa suurin murros ikinä. Muutama vuosi sitten kuskiton bussi tuntui utopialta, mutta niin vain teknologia jyrää tälläkin rintamalla – kuten kaikilla muillakin aloilla. Oletteko huomanneet, että valtakunnan päämediat julkaisevat robottien tekemiä pikku-uutisia?

Toki robottibussit ovat vielä alkutekijöissään. Turvallisuuden lisäksi mietityttää psykologinen ja sosiaalinen puoli, asiakkaan kohtaaminen. Kärjistäen: ketäs sitten haukutaan, kun bussi on myöhässä?

***

Ensimmäinen talvi katurin ratissa jää mieleen muutamista todella liukkaista keleistä. Yhden täpärän tilanteen muistan luultavasti loppuelämäni. Auto liukui jäisessä alamäessä  päin punaisia ja vältin vahingot pelkällä tuurilla. Asiakkaat eivät välttämättä huomanneet mitään. Merkillistä kuinka paljon sitä ehtii ajatella parissa sekunnissa.

Olin onnekas. Kokenut kuljettaja totesi, että työ on kohtuullisen lunkia niin kauan kun ei satu henkilövahinkoja. Pidän mielessä.

***

Seuraavalla kerralla tartun kuljettajia kuumottavaan aiheeseen eli henkilökohtaiseen ajotaparaporttiin ja avaan arkista työpäivää. Se on paljon muutakin kuin ajamista paikasta A paikkaan B.

Ääliö kuljettaja ja tavallinen matkustaja (5.4.2017)

Tutut ovat kyselleet, että eikö siellä paikallisliikenteen linja-autossa ole levotonta. En ihmettele, koska harjoitteluaikana tenttasin konkarikuljettajilta täsmälleen samaa.

Reilun puolen vuoden kokemuksella vastaan kuten konkarit minulle: ainakin meillä päin keskisuuren suomalaisen kaupungin katurissa on rauhallista.

Ilta- ja viikonloppuvuoroissa olen tavannut liikaa ottaneita, joista muutamalta olen evännyt matkustamisen. Heidän mielestään olin mulkero ääliö, mutta jos ei pysy tolpillaan torilla niin tuskin se autoon noustessa helpottuu.

Uhkaavia tilanteita? Ei yhtään, jos jätän laskuista pari änkyräkännistä uhoajaa. Narkkareita? Ei ole osunut kohdalle. Muita häiriköitä? Kyllä, mikäli kännykkäänsä henkilökohtaisia asioitaan kailottava matkustaja sellaiseksi lasketaan. Selän taakse istuvia höpöttäjiä? Joskus, joukossa huikeita tarinankertojia. Oksennuksia? Kahdet, molemmista selvittiin pikaisella auton vaihdolla. Töykeitä matkustajia? Todella harvoin. Äänekästä nuorisoa? Kyllä, lähinnä piristävää vaihtelua

Toisin sanoen: noin 1 300 ajotuntiini suhteutettuna kaikki poikkeava on toistaiseksi ollut marginaalista.

***

Johonkin ne ennakkoluulot aina perustuvat. Ehkä pääkaupunkiseudulla tai ylipäätään suuremmissa kaupungeissa on rauhattomampaa. Ja media totta kai tarttuu hanakasti kaikkeen mitä joukkoliikenteessä tapahtuu.

Itse uskon katurin rauhallisuuden perustuvan kansakunnan sivistystasoon ja ääritapauksissa jonkin sortin ryhmäkäyttäytymiseen.

Ensimmäisellä tarkoitan, että tässä maassa kunnioitetaan hyviä tapoja. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on aikanaan onnistunut ja hyvä niin.

Toisella viittaan tilanteisiin, joissa esimerkiksi huomionkipeä känniääliö nousee bussiin. Silloin muut matkustajat muodostavat ikään kuin yleisön, joka potentiaalisen häirikön on pakko huomioida. Tällä on lähes poikkeuksetta rauhoittava vaikutus. Mistäs tiedät, vaikka takapenkissä istuu se kaapin kokoinen kärttyisä karju, jolla on kiire junalle…

Hyvin taitaa olla tiedossa sekin, että linja-autojen turvajärjestelmät ovat tehokkaita. Tarvittaessa apu tulee nopeasti.

Vähätellä ei voi myöskään sosiaalisen median valpasta silmää. Etenkin nuoriso tiedottaa muutaman sekunnin viiveellä ja parhaimmillaan livenä kaikesta mahdollisesta. Elävä kuva se vasta poikaa on…

***

Millainen sitten on paikallisliikenteen tavallinen matkustaja?

Varmasti aihetta on tutkittu ja tutkitaan koko ajan, mutta tässä (taas kerran) oma mielikuvani: tavallinen matkustaja on…. No, hyvin tavallinen.

Hän on useammin nainen kuin mies, käyttää paikallisbussia säännöllisesti, tervehtii tullessaan, maksaa matkakortilla, istuu perille asti hiljaa, näprää mielellään puhelintaan, usein myös moikkaa lähtiessään. Puhuessaan varoo häiritsemästä muita.

Selvästi erottuvia ryhmiä ovat työssäkäyvät, eläkeläiset, koululaiset, opiskelijat, äidit ja isät lastenvaunujensa kanssa sekä rollaattoreita käyttävät. Joillakin linjoilla liikkuu paljon maahanmuuttajia, jotka hallitsevat matkustamisen käytännöt siinä missä kanta-asukkaatkin.

Hämmästelen juttuja pääkaupunkiseudulta, jossa matkustajat eivät kuulemma tervehdi kuljettajaa astuessaan linja-autoon. Reilu vuosi sitten Helsingin Sanomat oikein perehtyi aiheeseen: lehden verkkokyselyssä yli 90 prosenttia väitti tervehtivänsä kuljettajaa, käytännön pikaotannassa luku romahti alle 30 prosentin.

Hesari itsekin myönsi selvityksen epätieteelliseksi ‑ se ei huomioinut lukemattomia muuttujia ja otanta oli pieni, mutta varmasti jotain suuntaa saatiin. Ja tietty negatiivinen mielikuva, koska aihetta käsiteltiin valtakunnan päälehdessä.

Kieli poskessa voisi todeta, että täällä kehäkolmosen ulkopuolella ei onneksi olla niin juntteja kuin stadissa. Oma kokemukseni on, että yli 80 prosenttia asiakkaista tervehtii kuljettajaa.

***

Linja-autoliiton tilaston mukaan linja-autolla tehdään Suomessa vuosittain liki 300 miljoonaa matkaa. Ei ihme, että tarinoita riittää.

Konkarikuljettajilta olen kuullut asiakkaiden kohtaamisista urbaanien legendojen klassikoita. Siellä odottaa joukkoliikenteestä kiinnostunutta lönnrotia koskematon aarreaitta.

Arkisempiin tapauksiin uusi kuljettaja tottuu nopeasti. Tilanteet liittyvät esimerkiksi rahojen tai matkakortin erittäin perusteellisiin etsintöihin oven suussa silloin, kun bussi on täynnä ja muutenkin myöhässä. Joskus heittäydytään komiikan puolelle: myynkö kaverille tosiaan lastenlipun, vaikka pituutta on 195 senttiä ja partakin on jäänyt ajamatta?

Ja sitten taas: olenko itse joskus ollut tilanteessa, jossa kaivan lompakkoa ja jono kasvaa takana? Olen. Tai ikärajalla taiteilu, miksi se kuulostaa etäisesti tutulta…?

***

Kovin on siis arkista elo paikallisliikenteen katurissa. Yhtään en ole varma, onko se värikkäämpää muuallakaan päin maailmaa. Mitä nyt joskus harvoin olen ulkomailla paikallisbussissa istunut, niin samanlaista hiljaista ja rauhallista porukkaa siellä istuu. Eivät ne kaikki suomalaisia voi olla.

Eniten olen ihmetellyt kuinka ymmärtäväisesti paikallisbusseja käyttävät matkustajat suhtautuvat esimerkiksi ruuhka-aikoina myöhässä oleviin autoihin. Päätelmä: ylivoimainen enemmistö asiakkaista ymmärtää joukkoliikenteen luonteen.

***

Tasapuolisuuden vuoksi käsittelen seuraavalla kerralla meitä kuljettajia. Olemmeko mykkiä jurottajia vai asiakaspalvelun ässiä? Viimeisiä mohikaaneja, jotka pian korvataan robottibusseilla? Ja keneltä silloin kysytään aikatauluista?

Pysykää kyydissä!

Tunnustuksia (13.3.2017)

Olen myöhässä. Tai siis minä en ole, vaan kuljettamani paikallisliikenteen bussi ja sen matkustajat.

Edessäni iltapäiväruuhkassa matelee kaistaviivoja maalaava työkone, takanani seisoo kymmenien autojen jono. Ohittamisen estää vastaantuleva liikenne.

Tien toiselta puolelta pysäkiltä tuijotetaan epäuskoisesti: onko tuo se bussi, jota me odotamme? On se. Nyt ei kuljettajan parane iloisesti morjestaa. Lasken, että jos kaistamaalari ajaa sivuun lähestyvässä levennyksessä, myöhästyn seuraavasta lähdöstä kymmenen minuuttia.

Kokeneet kuljettajat ovat neuvoneet unohtamaan kiireen kaikissa tilanteissa. Soitan kuitenkin päivystäjälle ja kysyn ohjeita. Kuuluu tietokoneen naputusta ja lakoninen vastaus: ”Älä hätäile, kyllä sä sen loppuvuoron aikana kiinni ajat.”

Myöhemmin illalla syön kaikessa rauhassa eväitä päätepysäkillä, kuuntelen lintujen laulua ja odotan, että joko kohta pääsisi ajamaan viimeisen lenkin.

Olen tainnut oppia jotain.

****

Puoli vuotta myöhemmin olen ollut myöhässä monta kertaa. Olen keski-ikäinen ammatinvaihtaja, keskisuuren suomalaisen kaupungin paikallisliikenteen kuljettaja eli katurikuski, nippa nappa ensimmäisen talvensa ratin takana selättänyt.

Aloitan samalla tunnustuksella, jonka tein linja-autonkuljettajan ammattitutkintoa edeltäneessä haastattelussa: en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut autoista, moottoreista tai tekniikasta. Edellisen yli 20-vuotisen työurani pakersin sisäsiistissä hommassa lähinnä tietokonetta näpräten. Hyvä kun polttimon osaan vaihtaa, nykyautoissa en edes sitä. Jakopäänhihnan itse omaan autoonsa vaihtava on mielestäni kovempi tekijä kuin Nasan astronautti.

Autolla ajamisesta olen aina tykännyt. Ehkä se ajamisen palo paistoi läpi ja pääsin koulutukseen.

Tekninen tietämättömyys ei tietenkään ole eduksi ammatikseen ajavalle, joten olen kysellyt ja yhä kyselen rasittavuuteen asti: mikä tuo on, mistä tämä ääni tulee, miksi kojelaudassa palaa jokin tuntematon valo, minne on piilotettu öljytikku, miksi ovi ei mene kiinni?

Vastauksen ja apua olen aina saanut muilta kuljettajilta, huoltomiehiltä ja viime kädessä päivystäjältä. Yleensä vika on ollut ikioma: unohdus, kömmähdys tai silkka tietämättömyys. Niitä seuranneet nolouden tunteet ovat haihtuneet viimeistään kun olen kohdannut seuraavan, sillä hetkellä mielestäni käsittämättömän, jonkun kieron insinöörin piruuttaan asettaman teknisen ansan. Tuorein nolo tilanne heittää edellisen taka-alalle.

Kokenut kuski sanoi, että häkellyttäviä tilanteita voi tulla vastaan kymmenienkin ajovuosien jälkeen. Nojaan siihen.

****

Seuraa toinen tunnustus.

En uskonut, että ikinä ajaisin ammatikseni linja-autoa.

Opiskeluaikana olin kehno kuski. Aikaisemmin olin ajanut vain henkilöautoa, joten jo C-kortin eli kuorma-autokortin hankkiminen oli jäätävä kokemus. Puhumattakaan ensimmäisistä hetkistä linja-auton ratissa. Pitkän auton mittojen hahmottaminen tuntui ylivoimaiselta.

Vielä inssiajosta selvittyäni ja linja-autokortin saatuani olin varma, että nyt löytyi viranomaisten valvontaseulasta aukko.

Opintoihin pakollisena kuuluva työhöntutustumisjakso käänsi pääni. Tai oikeastaan kuskit käänsivät.

Työharjoittelu etenee siten, että vakituinen kuljettaja perehdyttää harjoittelijan normaalissa linjaliikenteessä. He siinä takana oikealla istuneet työhönohjaani olivat kylmähermoisia ammattilaisia, jotka osasivat vääntää rautalangasta ja vetää oikeista naruista.

Kävi niin, että alun takkuilun jälkeen koukutuin sekä ajamiseen että asiakaspalveluun. Eniten yllätyin itse.

Ehkä se on luonnekysymys. Vaikka palautteen perusteella ajotapani on rauhallinen, luonteeltani olen kärsimätön. Kaltaiselleni katurin ajaminen on luontevaa: koko ajan on jotain tekemistä.

****

Kun vauhtiin päästiin niin tässä vielä kolmas tunnustus.

Linja-auton isosta tuulilasista näkee hyvin. Aamuvuorossa kaupunki herää ja iltavuoron päätteeksi se painuu pehkuihin.

En yritä romantisoida, työtähän tämä vain on ja huonoja päiviä tulee väistämättä. Vaikeuksilla on taipumus kasaantua yhdelle vuorolle: kaikki asiakkaat eivät ole ystävällisiä, keli on karmea, ruuhkat epätoivoisia ja kojelaudan varoitusvärit muistuttavat nuoruuden disco-illoista.

Jotain viehättävää tässä kaupungin vuorokausirytmin seuraamisessa silti on. Uskon, että kerrottavaa riittää. Vastahan ehdin vain sivuta keskeisintä tekijää: matkustajaa.

Poiketkaapa kyytiin!