Ajopäiväkirja
Uusi kuljettaja opettelee ammatin tavoille ja tarkkailee kaupunkia ison tuulilasin takaa.
Painajainen linjalla (30.8.2017)
Aamun ensimmäinen matkustaja maksaa matkansa viiden sentin kolikoilla, sillä ”eiks kuskit tarvii pikkukolikoita”. Kiitän kohteliaasti, sarkasmi on herkkä laji.
Seuraavalta pysäkiltä kyytiin nouseva salkkumies valittaa, että bussi on minuutin myöhässä, hän voi myöhästyä junasta ja kukas sen sitten korvaa. Muistutan joukkoliikenteen luonteesta. Kaveri maksaa viisikymppisellä, matelee takapenkille ja selvittää kovaan ääneen, että auto on huollossa, ei kai tässä muuten bussilla kuljettaisi.
***
Kolmannelta pysäkiltä poimin kyytiin äidin, lastenvaunut, kaksi alle alakouluikäistä ja saksanpaimenkoiran, joka kuulemma on tottunut matkustaja. Koira ulisee kovaan ääneen, ehkä se nauttii niin paljon bussikyydistä. Lapset painivat ikkunapaikasta.
Auto täyttyy äärimmilleen arkiaamun kulkijoista, osa matkustajista joutuu seisomaan. Aamuruuhka tukkii tien ja alan jäädä aikataulusta. Seison punaisissa kaikissa liikennevaloissa.
Matkustaja koputtaa olkapäätä ja tiedustelee, onko linjan reitti muuttunut. Tajuan kääntyneeni väärään suuntaan. Ilmoitan erheestä matkustajille ja pohdin sopivaa kääntöpaikkaa. Sehän on lähellä, kilometrin päässä. Sieltä kun ehtii takaisin olen enää vartin myöhässä. Vastaan tulevan katurin kuljettaja vilkuttaa iloisesti tajutessaan, että ajan väärään suuntaan. Palatessa seison kaikissa samoissa liikennevaloissa kuin tullessa.
***
Keli muuttuu äkkiä, alkaa vihmoa räntää. Lapsi kirkuu vaunuissa ja koira ulvoo, nyt se kai kuvittelee olevansa taustalaulaja.
Matkustaja kailottaa matkapuhelimeen, viikonloppu on ollut railakas ja tässä on sopiva hetki päivittää kaveri sekä samalla kanssamatkustajat: Ajattele mä oon hei bussissa ja tää ajoi äsken väärään suuntaan!
Autoon nousee puolenkymmentä iloisesti hymyilevää japanilaisturistia. Tarkistan peilistä onko kravattini väärin päin tai naamassani jäänteitä hammastahnasta. Kesken matkan yksi japanilaisista tulee, pyytää kumarrellen anteeksi, levittää eteeni kartan ja näyttää siitä kulttuurikohdetta. Selitän tankeroenglannilla, että tämä bussi ei mene lähellekään sitä, teidän kannattaisi jäädä pois ja hypätä seuraavaan bussiin. Japanilainen kiittää, kumartaa, hymyilee ja palaa paikalleen. Seuraa tiivistä keskustelua ja kikatusta. Päätän hakeutua työväenopiston japanin kurssille.
***
Arvokkaan oloinen rouva heilauttaa kättä pysäkiltä. Kaarran eteen ja avaan oven, mutta rouva kertoo vain pysäyttäneensä auton kysyäkseen toisen linjan aikataulusta. Kaivan tiedon ja toivotan aurinkoista päivää.
Jossain vaiheessa aamupäivää taakse istuu mies, joka kertoo seikkaperäisesti kokemuksiaan ulkomaiden linja-autoliikenteestä. Been there, seen much. Saisivat tässäkin kylässä ottaa mallia. Halvempaakin siellä on, ja tietääkös kuljettaja että tämäkin bussi on nyt vartin myöhässä.
Tauolla kaadan kahvit paidalle. Piilotan tahrat pukemalla villapaidan. Koko iltapäivän hikoilen kuin suolakaivoksessa. Olen myöhässä, jäähdytysnesteen varoitusääni piippaa, matkustajat ovat pahalla tuulella, keli on surkea eikä vuoro tunnu loppuvan koskaan.
***
Kello herättää työpäivään aamuneljältä. Matkalla varikolle hämmästelen mitä kaikkea yhteen painajaiseen mahtuu.
Aamun ensimmäinen matkustaja maksaa matkansa tasarahalla ja toivottaa hyvää huomenta.
***
Oikeasti tuollaista painajaismaista sumaa ei osu koskaan kohdalle.
En ole kyydinnyt ulvovaa saksanpaimenkoiraa enkä tavannut koppavaa automiestä. Juttuja moisista olen kyllä kuullut.
Säästöpossunsa tyhjentäneitä tai viidenkympin setelillä maksavia tulee kyytiin silloin tällöin. Aina niistä selviää. Pari kertaa olen ajanut väärään suuntaan tai väärälle pysäkille. Ja kerran tosiaan kävi niin, että pysäkiltä heilautettiin kättä ja heilauttaja vain kyseli toisen linjan aikatauluista (jotka siis ovat siinä pysäkkikatoksen seinässä). Mutta mikäs siinä – palveluammattissahan tässä ollaan.
Vuoden ajokokemuksella kehtaan väittää, että katurikuljettajan homma on enimmäkseen arkista ja rauhallista hommaa. Poikkeustilanteet jäävät mieleen yksinkertaisesti siksi, että ne ovat todella harvinaisia. Yleensä ne tarjoavat arjen komiikkaa, joka naurattaa viimeistään jälkikäteen.
Ehkä koko vuoden noloin hetki osui ajaessani vapaa-aikana henkilöautoa. Laitoin vaistomaisesti vilkun päälle, kun edessä olevalla pysäkillä seisoi porukkaa.
Myönnettäköön, että muutaman kerran ajaminen on tunkenut uniin. Niissä olen yleensä epätoivoisesti myöhässä.
***
Päällimmäiseksi vuodesta jäi tunne, että se kului järkyttävän nopeasti, ikään kuin vuodenajat olisivat olleet lyhyempiä kuin aikaisemmin. Tästä ajan nopeasta viilettämisestä olen jaaritellut aikaisemminkin, joten ei siitä sen enempää. Ihmettelenpä vain.
Toisekseen tunnustan, että olen tykästynyt tähän hommaan. Ja tiedän, etten ole ainoa. Epäilen, että ajaminen kehittää jonkin sortin riippuvuuden.
Totta kai työ on välillä rankkaa ja stressaavaa. Pitkien päivien ja työputkien vastapainoksi tulee kuitenkin niin rauhallisia päiviä ja iltoja, että niitä nippa nappa kehtaa työpäiviksi kutsua.
Työyhteisö on värikäs, avulias ja huumorintajuinen. Myös matkustajat muodostavat jonkinlaisen yhtenäisen joukon, joka epäilemättä kuvastaa tiettyä osaa koko yhteiskunnasta. Lyhyesti sanottuna meitä on moneksi.
***
Katurikuljettajan hommassa on oma omituinen viehätyksensä: hyvin aikaiset aamuvuorot ja erittäin myöhään yöhön venyvät iltavuorot heittävät kuljettajan jonkin sortin sivustaseuraajaksi – siitä isosta tuulilasista tosiaan näkee hyvin. Tästä syntyi ajatus tähän blogiin.
Enempää en aiheesta ammenna. Kiitän mielenkiinnosta ja toivotan hyvää alkanutta syksyä! Tavataan linjalla!
Elokuvassa katurikuljettajalla ei ole kiire (15.8.2017)
Katsoin pitkästä aikaa elokuvan. En vähiten siksi, että pääosassa oli linja-autonkuljettaja: Paterson-niminen katurikuski Paterson-nimisessä kaupungissa.
Jim Jarmuschin ohjaaman elokuvan nimi on – yllätys, yllätys – Paterson. Paterson on kuljettaja, joka on tykästynyt yksinkertaiseen ja turvalliseen elämäänsä: joka päivä samaan aikaan ylös, samaan aikaan varikolle, rutiininomainen juttutuokio saman työkaverin kanssa, taukolounas aina samaan aikaan samalla puistonpenkillä samasta eväslaatikosta. Illalla koiran kanssa kävelylle ja tuopillinen paikallisessa baarissa, jossa istuvat aina samat tyypit. Aamulla taas ylös täsmälleen samaan aikaan ja tuttua kävelyreittiä varikolle.
Taide-elokuvaksi Paterson kääntyy, koska päähenkilö Paterson on pöytälaatikkorunoilija. Runojaan hän ei kehtaa näyttää muille kuin vaimolleen. Ja kuinka ollakaan, runoissaan Paterson pohtii muiden muassa aikaa ja ajan kulumista.
Albert Einsteinilta lainattu ajatus (kurkkasin faktan verkosta) avaruuden neljännestä ulottuvuudesta eli ajasta – ne muut ovat siis pituus, leveys ja korkeus – kantaa elokuvaa alusta loppuun. Hiljainen ja kiireetön parituntinen hujahtaa, ja lopputekstien alkaessa katsoja on ihmeissään: mitäs tässä nyt oikeastaan tapahtui, eihän tämä vielä voi loppua…
***
Runoudesta tajuan yhtä vähän kuin avaruuden ulottuvuuksista, mutta juuri tuo viittaus aikaan ja ajan kulumiseen tuntui kovin tutulta. Patersonin käsikirjoittajan on täytynyt ajaa linja-autoa.
Sillä sitä katurikuskin työ paljolti on: aikataulussa pysymistä, ajan kuluttamista ja siinä ohessa sen ihmettelemistä, että miten sama minuutti- tai tuntimäärä tiettyinä hetkinä kiitää ja toisina matelee.
Peilaan tätä taas kerran omien kokemusteni kautta.
Olen lähtenyt hiljaisena iltana pysäkiltä liian aikaisin, koska sisäinen ja väärässä ollut kello kolkutti olkapäätä (tämän voi nyt tunnustaa, koska rikos on vanhentunut). Kiirepäivänä olen saapunut pysäkille ankarasti myöhässä, vaikka kaikki on tuntunut menevän poikkeuksellisen hyvin nappiin. Muutaman kerran olen työvuorolistaa katsoessani hätkähtänyt, että viikko meni jo, huomenna onkin vapaapäivä. Ja sitä rataa.
Isommassa haarukassa on syntynyt fiilis, että koko tämä ensimmäinen vuosi katurin ratissa on hujahtanut käsittämättömän nopeasti: vastahan oli talvi ja kevät, juurihan nämä autoon rynnivät koululaiset jäivät kesälomille, mihin ne vuodenajat oikein menevä…
***
Ihan täysin en ole sekoamassa, koska monet kuljettajat puhuvat ajasta samaa. Varsinkin kiireisinä aikoina aika ratissa tuntuu tiivistyvän ja kiihtyvän ilman mitään järjellistä selitystä. Tästä olen jauhanut aikaisemminkin – eli kyllä se selvästi mieltä vaivaa, ihan noin positiivisessa mielessä.
Syvemmät pohdinnat jätän Patersonille, filosofeille ja arjen einsteineille. Elokuvaa suosittelen vilpittömästi kaikille, vaikka linja-autonkuljettajaksi Paterson on melko epätodellinen hahmo: kaverilla ei ole ikinä kiire eikä hänen autoonsa nouse yhtään hankalaa matkustajaa!
***
Se ajasta ja Patersonista.
Jo viime postauksessa varasin muutaman sanan katurikuskien kestoaiheelle ja ikuiselle kuumalle perunalle: muulle liikenteelle. Enitenhän katurikuski joutuu tekemisiin henkilöautoliikenteen kanssa. Ja kuljettajan kulunut fraasi kuuluu, että mielellään tuolla ajaisi, jos ei olisi muuta liikennettä.
Puutun aiheeseen, koska joudun murskaamaan melko yleisen käsityksen. Toki korostan, että tälläkin kertaa nojaan siihen vähemmän tieteelliseen mutu-tuntumaani.
Kuljettajakoulutuksessa meitä varoiteltiin röyhkeistä suhareista, jotka eivät väistä edes linja-autoja. Taisipa vallalla olla ajatus, että kaahaajat ajavat tietyn merkkisillä autoilla.
Siksi ehkä suurin yllätys ensimmäisen ajovuoteni aikana on ollut, että tällaisia kuumapäisiä ja piittaamattomia kuljettajia olen tavannut todella vähän. Pari on ehkä hätäpäissään kiihdyttänyt alta, varsinaisia törppöjä muistan kaksi.
Päinvastoin on vahvistunut tunne, että keskiverto autoilija hallitsee väistämissäännöt ja ylipäätään liikennekäyttäytymisen vähintään kiitettävästi. Ainakin tässä tutuksi tulleessa keskikokoisessa kaupungissa katurikuljettajan on helppo ajaa.
En voi moittia myöskään jalankulkijoita. Käyttäytyminen vaikkapa liikennevaloissa on valtaosin kuin oppikirjasta. Varmasti siihen vaikuttaa sekin, että linja-auto on iso eikä sen edessä ihan ensimmäisenä juoksennella. Varsinkaan punaisilla.
Muuta syytä en tähän taaskaan keksi kuin perisuomalaisen kasvatuksen. Joku viisas on joskus kuvannut suomalaista sellaiseksi, joka seisoo punaisissa valoissa autiolla kadulla aamuyöllä kello kolme. Siinä voi olla aimo ripaus totuutta.
***
Arki alkoi ja syksy painaa päälle. Aika aikansa kutakin: seuraavassa ja samalla viimeisessä blogissani vetelen ensimmäisen kokonaisen katurivuoteni lankoja yhteen.
Vielä ehtii kyytiin!
Pitkiä päiviä ja raakaa faktaa (29.6.2017)
Oletteko joskus iltapäivällä töistä palatessanne pohtineet, onko tuo linja-autonkuljettaja sama kuin aamulla puoli kuusi?
Luultavasti on. Kuljettajan päivä on usein pitkä, eikä se rajoitu vain ratin vääntämiseen.
En juuri tiedä muiden katurikuljettajien taktiikoista, mutta oma arkinen työpäiväni menee tiivistäen jotakuinkin seuraavasti.
Aamuvuorossa kello soi kotona neljän-viiden aikaan. Nopea aamupala ja suihku. Siitä rivakasti varikolle, josta raharepun ja ajo-ohjelman nouto. Auton lähtötarkastuksen jälkeen linjalle, jossa noin 3-5 tuntia ajoa, tauko ja 3-5 tuntia ajoa. Vuoron lopuksi auton luovutus iltavuorolaiselle, paluu vaihtoautolla varikolle, tilitys ja kotiin.
Tyypillinen iltavuoro puolestaan alkaa iltapäivällä kahden-kolmen aikaan. Silloin hypätään valmiiseen pöytään eli jatketaan aamuvuorolaisen tuomalla autolla. Vuoro päättyy viimeistään puolenyön jälkeen. Auto ajetaan tankkauksen ja pesun jälkeen varikon talliin. Lopuksi tilitetään kassa. Suurin piirtein näin, järjestys voi vähän vaihdella.
Kuulostaa simppeliltä ja rennon rutiininomaiselta, ja sitä se parhaimmillaan onkin. Aina ei ole. Ruuhkat, hankalat matkustajat, omat mokat ja joskus tekniset ongelmat tuntuvat merkillisesti tiivistyvän yhteen ja samaan hetkeen.
Välillä voi olla vähän tylsääkin. Alussa sitä toivoi, että olisi kerrankin vähän rauhallisempi aamuvuoro. Nyt kilometrejä on takana sen verran, että oikein rauhallisen vuoron aikana alkaa toivoa lisää matkustajia – aika kuluu aina jouhevammin, kun on vähän tekemistä.
Vaihtelua työssä piisaa ainakin omaan makuuni riittävästi. Pitkien päivien vastapainoksi tulee lyhyempiä vuoroja, jolloin ajellaan esimerkiksi taukoajoja eli päästetään linjan varsinainen kuski ruokatunnille.
Varallaolovuoroissa taas eteen voi tulla mitä tahansa: pikalähtö linjalle, vara-auton viemistä ja varsinaisen tuomista, autojen siirtelyä, muita keikkoja taivaan ja maan väliltä tai sitten ihan vain kahdeksan tuntia ajan tappamista ja läppää työkavereiden kanssa, jos heitä sattuu paikalla olemaan.
Tällaista siis katuripuolella vajaan vuoden kokemuksella. Varmasti vastaan tulee paljon muutakin. Kaukopuolella on tietysti omat metkunsa, niitä olen seurannut vain sivusta. Yhteistä ovat ainakin pitkät päivät, lähdöt kukonlaulun aikaan ja vastaavasti myöhäiset lopetukset. Ja aika usein myös kiire.
***
Sitten kuumottavaan aiheeseen eli henkilökohtaiseen ajotaparaporttiin.
Firman uudemmissa katureissa on AC Panther ajotietokone, joka seuraa erittäin tarkasti kuljettajan tekemisiä liikenteessä. Se on nyt otettu aktiivikäyttöön.
Seurannassa ovat muiden muassa ylinopeudet, voimakkaat jarrutukset, kulutus ja sivuttaisliikkeet. Kunkin kuljettajan tuloksia verrataan sekä kaikkien että parhaiden kuljettajien tuloksiin. Grafiikan niin kutsuttu vihreän ajon osuus osoittaa jäätävästi oman tason.
Tulokset pysyvät omassa ja esimiesten tiedossa. Omiani avaan nyt vähän.
Ensimmäiset ajotaparaporttini olivat pysäyttäviä. Kävi kuten suomalaiselle (mies)autoilijalle tapaa käydä: käsitykseni omasta ajotavasta oli harhainen.
Maaliskuisessa blogissani kuvasin itseäni rauhalliseksi kuljettajaksi. Ajotaparaportti osoitti, että kirjoitin puutaheinää. Olin ajanut ylinopeuksia selvästi enemmän kuin kuljettajat keskimäärin. Luulin myös tietäväni jotain taloudellisesta ajamisesta, mutta keskikulutukseni oli korkea ja turhia tyhjäkäyntejä törkeän paljon.
Voisin yrittää selittää tulosta kokemattomuudella, rookie-kuljettajan tietämättömyydellä ja ensimmäisen talven haasteilla. Löysät housussa se on kuitenkin turhaa.
Yhden direktiivin mukaisen koulutuspäivän jälkeen ajotapani oli petraantunut. Tämä kertoo enemmän luterilaisesta kasvatuksesta kuin oppimiskyvystä. Ja tietty siitä, että nyt sitä on tarkasti perillä seurattavista osa-alueista.
***
Kuljettajan ajotavan seuraaminen näin tarkasti on uutta ja jopa kumouksellista. Ratin takana takaraivoon voi hiipiä tunne, että siellä se isoveli niskan takana kyttää jokaista väärää liikettä. Kukas meistä sellaista kaipaa? Ja väistämättä syntyy psykologisesti haastavia tilanteita: kun on muutenkin jäänyt aikataulusta ja noudattaa orjallisesti kolmenkympin rajoitusta autiolla tiellä, olo on kuin rajoittimen hidastamalla Kimi Räikkösellä varikkosuoralla – kärki karkaa ja podiumpaikka jää haaveeksi (lue: taas saavutaan myöhässä pysäkille, jossa odottaa joukko kireitä matkustajia).
Kolikon toinen puoli liittyy tietysti turvallisuuteen ja matkustamismukavuuteen. Paha niitä vastaan on pullikoida. Haittaa tuskin on siitäkään, jos kuljettaja ajaa taloudellisesti ja ekologisesti. Ensimmäisestä tykkää työnantaja ja jälkimmäisestä luonto.
***
Itse olen aina hangoitellut kaikenlaista teknologista hössötystä vastaan, mutta tällä kertaa olen valmis kääntämään takkia. Seuranta tarjoaa pätevät työkalut oman ajotavan kehittämiseksi, ja sataahan se myös kuljettajan laariin. Kärjistäen: kärttyisän matkustajan palautteen mummoja kaatavasta ajotyylistä voi tarkistaa muutamalla hiiren painalluksella. Toisin sanoen seuranta parantaa myös kuljettajan oikeusturvaa.
Jos nyt oikein olen tulkinnut, pienen tai ei ehkä niin pienenkään kakistelun jälkeen suurin osa kuljettajista on suhtautunut ajotaparaportteihin varovaisen positiivisesti ja rennosti.
***
Kesä alkoi. Se on monella tapaa kuljettajan parasta aikaa: aamujen ja iltapäivien matkustajapiikit helpottuvat, kun koululaiset ja osa työmatkalaisista lomailevat. Aamut ja illat ovat valoisia, ja se paistaa matkustajienkin naamoista.
Seuraavalla kerralla aionkin pohtia vuodenaikoja ja ajan kulumista sekä muuta liikennettä, niitä kun on hyvä tarkkailla ratin ja ison tuulilasin takaa.
Paikasta A paikkaan B (9.5.2017)
Millaisia me linja-autonkuljettajat olemme?
Wikipedia kertoo meidän ajavan työksemme linja-autoa paikasta A paikkaan B. Meitä on noin 15 000.
Mitäpä tuohon on lisäämistä?
Yritän nyt kuitenkin.
***
Voin puhua vain omasta lyhyestä kokemuksestani: kuljettajat ovat keskimäärin rentoa, huumorintajuista ja avuliasta porukkaa.
On miehiä, naisia, nuoria ja vanhempia. Lunttasin netistä ja totesin, että ikärakenne on vinksallaan. Keski-ikä huitelee 50 vuoden kieppeillä, ja useampi kuin joka kymmenes kuljettaja on yli 60-vuotias. Eläköityminen vilkastuttaa työmarkkinoita.
Ulkomaalaistaustaisia kuljettajia on suhteellisen paljon, pääkaupunkiseudulla heitä on lähes puolet. Sitä ei selitä oikeastaan mikään muu kuin se, että ammatti ei kiinnosta kantasuomalaisia. Kuljetusalan opiskelijoistakin useimmat hakeutuvat tavarankuljetustöihin, vaikka niissä lähtöpalkka on pienempi. Kaikki eivät innostu asiakaspalvelusta.
Selvä rintamalinja kulkee paikallis- ja kaukoliikennekuljettajien välissä. Vannoutuneimmat katurikuskit eivät kuuna päivänä haluaisi lähteä kaukopuolelle ja päinvastoin. Jotkut ajavat molempia.
Kuljettajia yhdistää EU-direktiivin määräämä laki ammattipätevydestä. Ilman koulutusta ja pelkällä kortilla ei enää rattiin pääse. Nuhteeton ajohistoria on tietysti yksi oleellinen vaatimus, joka karsii koulutuksesta kuumapäät.
***
Vaatiiko katurin kuljettaminen tietynlaisen luonteen? En tiedä. Itse olen tavannut yltiösosiaalisia ja vastaavasti täysin omiin oloihinsa vetäytyviä kuljettajia.
Rauhallisuudesta ja lehmänhermoista tuskin on haittaa. Jos haluaa olla omissa oloissaan, se onnistuu helposti – eihän asiakkaiden kanssa vaihdeta kuin maksimissaan rutiininomaiset pari sanaa ja tauot voi viettää missä huvittaa.
Taas puhun vain omasta puolestani, mutta kaltaiselleni levottomalle luonteelle työ sopii mainiosti. Tässä on jotain nurinkurista ja jopa järjenvastaista: mieli rauhoittuu, kun maisema ja matkustajat vaihtuvat ja koko ajan on jotain tekemistä. Aika vierii eri tavalla kuin vaikkapa auton kyydissä istuessa. Viiden tunnin setti hektisellä linjalla näyttää paperilla rankalta, mutta ratissa se usein hujahtaa.
Tämä ei ole vain oma kokemukseni. Moni kokenut katurikuljettaja on puhunut samasta, omituisesta ajan nopeasta kulumisesta. Vastikään eläkkeelle jäänyt kuljettaja hämmästeli kuinka äkkiä siellä ratissa hurahti parikymmentä vuotta.
Linjoissa voi olla suuria eroja. Toiset tykkäävät ajaa rauhallisia ja pidempiä linjoja, jotkut viihtyvät sähäköillä ja kiireisillä linjoilla. Kai sekin on pohjimmiltaan luonnekysymys.
***
En nyt halua millään tavalla hehkuttaa katurikuljettajan työtä. Ammatti ei ole erityisen arvostettu, palkka ei päätä huimaa, aikataulut ovat kireitä, päivät venyvät usein todella pitkiksi, vuorotyö kuluttaa ja voi sotkea unirytmiä. Varmasti on niitäkin kuljettajia, jotka ovat työhönsä lopen kyllästyneitä ja uupuneita. Minuakin on varoiteltu, että kyllä se jossain vaiheessa alkaa tökkiä.
Toistaiseksi olen ollut siinä mielessä onnekas, että en ole kärsinyt nukkumisvaikeuksista. Aamuvuoroviikkojen herätykset neljän viiden aikaan ovat sen verran tehokkaita, että nukun kuin tukki myös iltavuoroviikoilla. Monet kuljettajat ovat päätyneet ajamaan pelkästään aamu- tai iltavuoroa.
Uskallan kuitenkin väittää, että valtaosa kuljettajista viihtyy työssään. Hyviä puolia on enemmän kuin huonoja. Eipä tarvitse istua palavereissa tai kantaa töitä kotiin. Vapaa-aika alkaa samalla sekunnilla, kun sulkee tallin ovet.
Onnistuneiksi mainostetut robottibussikokeilut pakottavat miettimään, odottaako alaa suurin murros ikinä. Muutama vuosi sitten kuskiton bussi tuntui utopialta, mutta niin vain teknologia jyrää tälläkin rintamalla – kuten kaikilla muillakin aloilla. Oletteko huomanneet, että valtakunnan päämediat julkaisevat robottien tekemiä pikku-uutisia?
Toki robottibussit ovat vielä alkutekijöissään. Turvallisuuden lisäksi mietityttää psykologinen ja sosiaalinen puoli, asiakkaan kohtaaminen. Kärjistäen: ketäs sitten haukutaan, kun bussi on myöhässä?
***
Ensimmäinen talvi katurin ratissa jää mieleen muutamista todella liukkaista keleistä. Yhden täpärän tilanteen muistan luultavasti loppuelämäni. Auto liukui jäisessä alamäessä päin punaisia ja vältin vahingot pelkällä tuurilla. Asiakkaat eivät välttämättä huomanneet mitään. Merkillistä kuinka paljon sitä ehtii ajatella parissa sekunnissa.
Olin onnekas. Kokenut kuljettaja totesi, että työ on kohtuullisen lunkia niin kauan kun ei satu henkilövahinkoja. Pidän mielessä.
***
Seuraavalla kerralla tartun kuljettajia kuumottavaan aiheeseen eli henkilökohtaiseen ajotaparaporttiin ja avaan arkista työpäivää. Se on paljon muutakin kuin ajamista paikasta A paikkaan B.
Ääliö kuljettaja ja tavallinen matkustaja (5.4.2017)
Tutut ovat kyselleet, että eikö siellä paikallisliikenteen linja-autossa ole levotonta. En ihmettele, koska harjoitteluaikana tenttasin konkarikuljettajilta täsmälleen samaa.
Reilun puolen vuoden kokemuksella vastaan kuten konkarit minulle: ainakin meillä päin keskisuuren suomalaisen kaupungin katurissa on rauhallista.
Ilta- ja viikonloppuvuoroissa olen tavannut liikaa ottaneita, joista muutamalta olen evännyt matkustamisen. Heidän mielestään olin mulkero ääliö, mutta jos ei pysy tolpillaan torilla niin tuskin se autoon noustessa helpottuu.
Uhkaavia tilanteita? Ei yhtään, jos jätän laskuista pari änkyräkännistä uhoajaa. Narkkareita? Ei ole osunut kohdalle. Muita häiriköitä? Kyllä, mikäli kännykkäänsä henkilökohtaisia asioitaan kailottava matkustaja sellaiseksi lasketaan. Selän taakse istuvia höpöttäjiä? Joskus, joukossa huikeita tarinankertojia. Oksennuksia? Kahdet, molemmista selvittiin pikaisella auton vaihdolla. Töykeitä matkustajia? Todella harvoin. Äänekästä nuorisoa? Kyllä, lähinnä piristävää vaihtelua
Toisin sanoen: noin 1 300 ajotuntiini suhteutettuna kaikki poikkeava on toistaiseksi ollut marginaalista.
***
Johonkin ne ennakkoluulot aina perustuvat. Ehkä pääkaupunkiseudulla tai ylipäätään suuremmissa kaupungeissa on rauhattomampaa. Ja media totta kai tarttuu hanakasti kaikkeen mitä joukkoliikenteessä tapahtuu.
Itse uskon katurin rauhallisuuden perustuvan kansakunnan sivistystasoon ja ääritapauksissa jonkin sortin ryhmäkäyttäytymiseen.
Ensimmäisellä tarkoitan, että tässä maassa kunnioitetaan hyviä tapoja. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on aikanaan onnistunut ja hyvä niin.
Toisella viittaan tilanteisiin, joissa esimerkiksi huomionkipeä känniääliö nousee bussiin. Silloin muut matkustajat muodostavat ikään kuin yleisön, joka potentiaalisen häirikön on pakko huomioida. Tällä on lähes poikkeuksetta rauhoittava vaikutus. Mistäs tiedät, vaikka takapenkissä istuu se kaapin kokoinen kärttyisä karju, jolla on kiire junalle…
Hyvin taitaa olla tiedossa sekin, että linja-autojen turvajärjestelmät ovat tehokkaita. Tarvittaessa apu tulee nopeasti.
Vähätellä ei voi myöskään sosiaalisen median valpasta silmää. Etenkin nuoriso tiedottaa muutaman sekunnin viiveellä ja parhaimmillaan livenä kaikesta mahdollisesta. Elävä kuva se vasta poikaa on…
***
Millainen sitten on paikallisliikenteen tavallinen matkustaja?
Varmasti aihetta on tutkittu ja tutkitaan koko ajan, mutta tässä (taas kerran) oma mielikuvani: tavallinen matkustaja on…. No, hyvin tavallinen.
Hän on useammin nainen kuin mies, käyttää paikallisbussia säännöllisesti, tervehtii tullessaan, maksaa matkakortilla, istuu perille asti hiljaa, näprää mielellään puhelintaan, usein myös moikkaa lähtiessään. Puhuessaan varoo häiritsemästä muita.
Selvästi erottuvia ryhmiä ovat työssäkäyvät, eläkeläiset, koululaiset, opiskelijat, äidit ja isät lastenvaunujensa kanssa sekä rollaattoreita käyttävät. Joillakin linjoilla liikkuu paljon maahanmuuttajia, jotka hallitsevat matkustamisen käytännöt siinä missä kanta-asukkaatkin.
Hämmästelen juttuja pääkaupunkiseudulta, jossa matkustajat eivät kuulemma tervehdi kuljettajaa astuessaan linja-autoon. Reilu vuosi sitten Helsingin Sanomat oikein perehtyi aiheeseen: lehden verkkokyselyssä yli 90 prosenttia väitti tervehtivänsä kuljettajaa, käytännön pikaotannassa luku romahti alle 30 prosentin.
Hesari itsekin myönsi selvityksen epätieteelliseksi ‑ se ei huomioinut lukemattomia muuttujia ja otanta oli pieni, mutta varmasti jotain suuntaa saatiin. Ja tietty negatiivinen mielikuva, koska aihetta käsiteltiin valtakunnan päälehdessä.
Kieli poskessa voisi todeta, että täällä kehäkolmosen ulkopuolella ei onneksi olla niin juntteja kuin stadissa. Oma kokemukseni on, että yli 80 prosenttia asiakkaista tervehtii kuljettajaa.
***
Linja-autoliiton tilaston mukaan linja-autolla tehdään Suomessa vuosittain liki 300 miljoonaa matkaa. Ei ihme, että tarinoita riittää.
Konkarikuljettajilta olen kuullut asiakkaiden kohtaamisista urbaanien legendojen klassikoita. Siellä odottaa joukkoliikenteestä kiinnostunutta lönnrotia koskematon aarreaitta.
Arkisempiin tapauksiin uusi kuljettaja tottuu nopeasti. Tilanteet liittyvät esimerkiksi rahojen tai matkakortin erittäin perusteellisiin etsintöihin oven suussa silloin, kun bussi on täynnä ja muutenkin myöhässä. Joskus heittäydytään komiikan puolelle: myynkö kaverille tosiaan lastenlipun, vaikka pituutta on 195 senttiä ja partakin on jäänyt ajamatta?
Ja sitten taas: olenko itse joskus ollut tilanteessa, jossa kaivan lompakkoa ja jono kasvaa takana? Olen. Tai ikärajalla taiteilu, miksi se kuulostaa etäisesti tutulta…?
***
Kovin on siis arkista elo paikallisliikenteen katurissa. Yhtään en ole varma, onko se värikkäämpää muuallakaan päin maailmaa. Mitä nyt joskus harvoin olen ulkomailla paikallisbussissa istunut, niin samanlaista hiljaista ja rauhallista porukkaa siellä istuu. Eivät ne kaikki suomalaisia voi olla.
Eniten olen ihmetellyt kuinka ymmärtäväisesti paikallisbusseja käyttävät matkustajat suhtautuvat esimerkiksi ruuhka-aikoina myöhässä oleviin autoihin. Päätelmä: ylivoimainen enemmistö asiakkaista ymmärtää joukkoliikenteen luonteen.
***
Tasapuolisuuden vuoksi käsittelen seuraavalla kerralla meitä kuljettajia. Olemmeko mykkiä jurottajia vai asiakaspalvelun ässiä? Viimeisiä mohikaaneja, jotka pian korvataan robottibusseilla? Ja keneltä silloin kysytään aikatauluista?
Pysykää kyydissä!
Tunnustuksia (13.3.2017)
Olen myöhässä. Tai siis minä en ole, vaan kuljettamani paikallisliikenteen bussi ja sen matkustajat.
Edessäni iltapäiväruuhkassa matelee kaistaviivoja maalaava työkone, takanani seisoo kymmenien autojen jono. Ohittamisen estää vastaantuleva liikenne.
Tien toiselta puolelta pysäkiltä tuijotetaan epäuskoisesti: onko tuo se bussi, jota me odotamme? On se. Nyt ei kuljettajan parane iloisesti morjestaa. Lasken, että jos kaistamaalari ajaa sivuun lähestyvässä levennyksessä, myöhästyn seuraavasta lähdöstä kymmenen minuuttia.
Kokeneet kuljettajat ovat neuvoneet unohtamaan kiireen kaikissa tilanteissa. Soitan kuitenkin päivystäjälle ja kysyn ohjeita. Kuuluu tietokoneen naputusta ja lakoninen vastaus: ”Älä hätäile, kyllä sä sen loppuvuoron aikana kiinni ajat.”
Myöhemmin illalla syön kaikessa rauhassa eväitä päätepysäkillä, kuuntelen lintujen laulua ja odotan, että joko kohta pääsisi ajamaan viimeisen lenkin.
Olen tainnut oppia jotain.
****
Puoli vuotta myöhemmin olen ollut myöhässä monta kertaa. Olen keski-ikäinen ammatinvaihtaja, keskisuuren suomalaisen kaupungin paikallisliikenteen kuljettaja eli katurikuski, nippa nappa ensimmäisen talvensa ratin takana selättänyt.
Aloitan samalla tunnustuksella, jonka tein linja-autonkuljettajan ammattitutkintoa edeltäneessä haastattelussa: en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut autoista, moottoreista tai tekniikasta. Edellisen yli 20-vuotisen työurani pakersin sisäsiistissä hommassa lähinnä tietokonetta näpräten. Hyvä kun polttimon osaan vaihtaa, nykyautoissa en edes sitä. Jakopäänhihnan itse omaan autoonsa vaihtava on mielestäni kovempi tekijä kuin Nasan astronautti.
Autolla ajamisesta olen aina tykännyt. Ehkä se ajamisen palo paistoi läpi ja pääsin koulutukseen.
Tekninen tietämättömyys ei tietenkään ole eduksi ammatikseen ajavalle, joten olen kysellyt ja yhä kyselen rasittavuuteen asti: mikä tuo on, mistä tämä ääni tulee, miksi kojelaudassa palaa jokin tuntematon valo, minne on piilotettu öljytikku, miksi ovi ei mene kiinni?
Vastauksen ja apua olen aina saanut muilta kuljettajilta, huoltomiehiltä ja viime kädessä päivystäjältä. Yleensä vika on ollut ikioma: unohdus, kömmähdys tai silkka tietämättömyys. Niitä seuranneet nolouden tunteet ovat haihtuneet viimeistään kun olen kohdannut seuraavan, sillä hetkellä mielestäni käsittämättömän, jonkun kieron insinöörin piruuttaan asettaman teknisen ansan. Tuorein nolo tilanne heittää edellisen taka-alalle.
Kokenut kuski sanoi, että häkellyttäviä tilanteita voi tulla vastaan kymmenienkin ajovuosien jälkeen. Nojaan siihen.
****
Seuraa toinen tunnustus.
En uskonut, että ikinä ajaisin ammatikseni linja-autoa.
Opiskeluaikana olin kehno kuski. Aikaisemmin olin ajanut vain henkilöautoa, joten jo C-kortin eli kuorma-autokortin hankkiminen oli jäätävä kokemus. Puhumattakaan ensimmäisistä hetkistä linja-auton ratissa. Pitkän auton mittojen hahmottaminen tuntui ylivoimaiselta.
Vielä inssiajosta selvittyäni ja linja-autokortin saatuani olin varma, että nyt löytyi viranomaisten valvontaseulasta aukko.
Opintoihin pakollisena kuuluva työhöntutustumisjakso käänsi pääni. Tai oikeastaan kuskit käänsivät.
Työharjoittelu etenee siten, että vakituinen kuljettaja perehdyttää harjoittelijan normaalissa linjaliikenteessä. He siinä takana oikealla istuneet työhönohjaani olivat kylmähermoisia ammattilaisia, jotka osasivat vääntää rautalangasta ja vetää oikeista naruista.
Kävi niin, että alun takkuilun jälkeen koukutuin sekä ajamiseen että asiakaspalveluun. Eniten yllätyin itse.
Ehkä se on luonnekysymys. Vaikka palautteen perusteella ajotapani on rauhallinen, luonteeltani olen kärsimätön. Kaltaiselleni katurin ajaminen on luontevaa: koko ajan on jotain tekemistä.
****
Kun vauhtiin päästiin niin tässä vielä kolmas tunnustus.
Linja-auton isosta tuulilasista näkee hyvin. Aamuvuorossa kaupunki herää ja iltavuoron päätteeksi se painuu pehkuihin.
En yritä romantisoida, työtähän tämä vain on ja huonoja päiviä tulee väistämättä. Vaikeuksilla on taipumus kasaantua yhdelle vuorolle: kaikki asiakkaat eivät ole ystävällisiä, keli on karmea, ruuhkat epätoivoisia ja kojelaudan varoitusvärit muistuttavat nuoruuden disco-illoista.
Jotain viehättävää tässä kaupungin vuorokausirytmin seuraamisessa silti on. Uskon, että kerrottavaa riittää. Vastahan ehdin vain sivuta keskeisintä tekijää: matkustajaa.
Poiketkaapa kyytiin!